Miltä tuntuu kilpaurheilun lopettaminen?

Sis. mainoslinkkejä

vika setti

Kun on tottunut tekemään jotakin asiaa vuosia ja intensiivisesti oikeastaan koko elämänsä, ei siitä irtautuminen käy sormia napsauttamalla. Tästä postauksesta piti alun alkaen tulla aivan erilainen, mutta joskus ajatusten virtaa täytyy vain kuunnella ja antaa mennä.

Luistelumenneisyyden ansiosta olen tottunut harrastamaan liikuntaa aktiivisesti ihan tirriäisestä asti ja ala-asteikäisenä aloitin kilpailemisen muodostelmaluistelussa. Luistelu veikin käytännössä kaiken aikani ihan sinne lukion kirjoitusvuosiin asti, jolloin tuli fiilis, että tämä voisi nyt olla tässä.

Lopettaminen oli suuri päätös, sillä joko kuulut jengiin 100% tai sitten et kuulu ollenkaan. Rakastin luistelua ja joukkuetta, mutta raja oli tullut vastaan jo jokin aika sitten. Ilo hommasta oli kadonnut, asiat tehtiin liian vakavalla ilmeellä ja suhteellisuuden taju oli hämärtynyt. Siinä vaiheessa, kun istuin luistimet jalassa kopissa odottaen jäälle lähtöä miettien, että voisin maksaa pari kymppiä siitä, ettei tarvitsisi mennä, tajusin että eihän tässä ole mitään järkeä.

kilpaurheilun-lopettaminen
Kun ei ole koko ikäänsä tehnyt muuta kuin käytännössä luistellut, ei ”ulkomaailmasta” tiennyt hölkäsen pöläystä. Mitä ihmiset tekevät normaalisti vapaa-ajalla? Eikö heille tule tylsää? Mitä porukka ylipäätään tekee koulun jälkeen.. katsoo telkkaria?

Luistelu oli upea harrastus ja myös näin jälkikäteen katsottuna harrastaisin sitä ehdottomasti siihen asti kuin harrastinkin. Se opetti tiimissä toimimista, päämäärätietoisuutta, pitkäjänteisyyttä, epäonnistumisten sekä onnistumisten käsittelyä ja monia muita arvokkaita taitoja itse luistelun ohella.

Minulla oli kuitenkin harhakuva siitä, että elämä ilman kilpaurheilua olisi jotenkin vähäpätöisempää, tyhjempää ja tylsempää. Sellainen kuva annettiin helposti näissä ympyröissä ja enhän minä muusta tiennyt, joten helppo se oli sisäistää.

ida-luistelee
Lopettaminen ei siis tosiaankaan ollut mikään kepeä päätös vaan koko elämän muuttava asia. Sitä ei myöskään kovin helpoksi tehty. Valmentajat mm. sanoivat, että tulet menettämään kaikki ystäväsi jos lopetat ja kehottivat muita luistelijoita puhumaan minut ympäri. Missään vaiheessa lopettamistani ei otettu tosissaan ja siitä jäi huono maku suuhun. Sanottiin vain, että lepäät kuule pari viikkoa ja tulet sitten takaisin.

No en tullut takaisin. Mutta oliko elämä sitten tylsää, kun oli tottunut sen olevan täynnä harjoituksia? Ei totta vie ollut! Nautin joka hetkestä. Oli ihan ihmeellistä, kun koulun jälkeen pystyinkin menemään vaikka suoraan kaverilleni. Oli vapauttava tunne, kun ei ollut tarkkoja aikatauluja ja minun ei ollut pakko mennä mihinkään. Paineet katosivat.

luistelua
Luistelua ja esiintymistä jäi kuitenkin ehdottomasti ikävä vaikka päätöstäni en ole katunut. Rakastin nimenomaan muodostelmaluistelua ja yleisöluistelussa yksin twisselien tekeminen ei oikein vastannut samaa asiaa. Vaikka loppuvaihe etenkin henkisesti oli rankkaa, oli suurin osa ajasta kullanarvoista ja minulla on näistä hetkistä monia hauskoja muistoja. Vuosia lopettamisen jälkeen minusta tuntui, että olen edelleen luistelija. Se määritti minua ja sitä kuka olen vaikka en lajia enää harrastanutkaan.

Lopettamisen jälkeen vapaa-aika täyttyi onnekseni luonnollisesti muista puuhista ja harrastuksista. Sitä töllöä ei suinkaan tarvinnut vain tuijottaa ja pikku hiljaa siirryinkin sitten salin puolelle – sillä tiellä ollaan edelleen.

Onko sinulla kokemusta jonkin rakkaan harrastuksen lopettamisesta? 

luistelun lopettaminen
Aurinkolasit täältä / Toppi täältä / Tennarit täältä / Shortsit Santa Monica College

P.S. Tänään käynnistyi House of Brandonin huikea SPORT WEEKEND! Käytä koodia SPORT25 ja saat -25% kaikista normaalihintaisista urheiluvaatteista! Jee! Ihanaa viikonloppua!

Edellisessä postauksessa: TUKKA JA IHO KUNTOON SYÖMÄLLÄ?

394_Ida_jemina_2016_FTUK_branded page

Ida Jemina

15 vastausta artikkeliin “Miltä tuntuu kilpaurheilun lopettaminen?”

  1. Ilo lukea postaus tästä aiheesta!
    Itse lopetin pari vuotta sitten 10 vuotta kestäneen kilpauinti uran. Ei ollut päätös helppo, olihan se harrastus koko elämän vienyt. Jäin lopettamisen jälkeen vähän tyhjän päälle, sillä mistä minä olisin tiennyt mitä vapaa ajalla tehdään. Enkä kavereita ollut nähnyt vapaa-ajalla useisiin vuosiin. Ylibuukkasin elämäni ja väsyin, jolloin meinasi koulutkin jäädä kesken. Onneksi siitä päästiin yli ja koulukin saatiin käytyä, silti sisäinen haikeus on suuri edelleen kilpauinnin pariin, vaikka en omalla tavalla päätöstä kadukkaan. Kasvattava kokemus ja kun päätös on tehty niin elämässä ei voi kun mennä eteenpäin. 🙂

  2. Hei!
    Nyt on kyllä pakko kommentoida, ehkä ensimmäisen kerran sosiaalisessa mediassa😄 Luin tätä postausta ja löysin itseni niin tästä tekstistä. Harrastin kilpaurheilua melkeen kymmenen vuotta useamman lajin parissa, mutta yleisurheilu oli vahvin niistä ja sitä tehtiin eniten tosissaan. Reilu vuosi sitten pystyin myöntämään itselleni, että en välttämättä ole kilpaurheilija. Ennen en ole muuta vaihtoehtoa nähnytkään, mutta nyt lopettamisen jälkeen olen ollut onnellisempi ja itsevarmempi kuin koskaan! Olen oppinut hyväksymään itseni, minkä olen nähnyt tärkeämpänä kuin sen, että olisin juoksennellut mitalien perässä.
    Hyvää kesää ja tsemppii treeneihin! ☺

  3. Moikka! Minäkin kommentoin nyt ensimmäistä kertaa. Ensinnäkin kiitos blogista, olet ihanan positiivinen ja lämmin persoona 😊😙

    Pesäpalloa tuli pelattua 15 vuoden ajan, ja lopettaminen oli yhtä aikaa kauheaa ja helpottavaa. Valmentaja soitti vajaa puoli vuotta lopettamisen jälkeen ja kutsui mukaan reeneihin ”edes vähän koittaan, miltä se tuntuisi”. Ei se vaan oikein enää tuntunut hyvälle. Pariin vuoteen en halunnut tietää mitään koko lajista, taisi pienet suojakuoret iskeä päälle.

    Nyt olen pelannut muutaman vuoden höntsääkin höntsemmässä porukassa, ja että voi olla ihanaa! 😍 oon innoissani paikalla etuajassa ja viimeisenä lähdössä. Nautin liikunnasta (niin että opiskelin siitä itselle ammatin) ja vapaudesta tehdä ihan mitä vaan. Sielultani olen pesäpalloilija edelleen, mutta sarjaan en enää lähtisi.

  4. Itse lopetin kilparatsastuksen lukion jälkeen, ratsastettuani yhteensä yli 10 vuotta. Lukionkin kävin neljässä vuodessa, koska harrastus ja kisamatkat veivät niin paljon aikaa. Lopettamisen jälkeen olen ratsastanut satunnaisesti, toisinaan on mennyt parikin vuotta viime kerrasta. Nyt viime kerrasta on itseasiassa jo yli 6 vuotta, olen nyt hieman yli 30v.
    Tuolloin nuoruudessa tuli harrastettua myös tanssia, ei mitenkään vakavalla mielellä vaan huvin vuoksi. Olen löytänyt tanssiharrastuksen taas aikuisiällä. Olen hakemassa kilparyhmään, ja tähtäimessä on ensi vuoden SM-kisat. Mihinpä sitä tiikeri raidoistaan pääsisi?! 😀 😀

  5. Tuntuu että kaikki siirtyy joukkueurheilusta tai vähänkään välineurheilusta fitnessin ja kuntosalin puolelle. En ole lukenut henkilöstä joka siirtyisi yksilölajista/kuntosaliharjoittelusta vaikkapa koripalloon.

  6. Mä jouduin nivelongelmien takia lopettamaan ratsastuksen, ekan kerran olin hevosen selässä 3-vuotiaana ja noin 12 vuotta ehdin ratsastusta tavoitteellisesti harrastaa. Omakin hevonen mulla oli noin 5 vuotta ja juurikin ne viimeiset ratsastusvuodet, kun oma hevonen oli niin ratsastin vähintään viisi kertaa viikossa. Ei tosiaankaan ollut helppo päätös lopettaa varsinkin, kun kyse ei ollut omasta valinnasta ja kaiken lisäksi äitini omisti siihen aikaan ratsastuskoulun eli ihan oikeasti asuin tallilla. Siksi muutinkin viereiseen kaupunkiin opiskelemaan ja katkaisin välit oikeastaan kaikkiin entisiin harrastuskavereihin kun olin niin katkera siitä, että oli pakko lopettaa.
    Nykyään kuitenkin kroppa on jo sen verran paremmassa kunnossa, että silloin tällöin pystyn ratsastamaan ja se oma ex-heppa on edelleen samalla tallilla eli sillä pääsen ratsasteleen aina kun haluan 🙂

  7. Tosi tuttu aihe, ei urheilua (koirat siis) sikäli mut harrastin koirien kanssa aktiivisesti vuosia eri kisalajeja ja ratsastin kymmenisen vuotta. Sit kun säkin pohja tuli vastaan niin se tulikin aika rytisten, mm. sen myötä mulla tuli koiriin vähän jopa ärsyyntynyt fiilis ja sellanen olo et en eläissäni ota koiraa enää. Se on totta et kaveripiirin saattaa äkkiä huomata koostuvan pääasiassa vain aihepiirin ihmisistä, mikä saattaa vetää aika mustavalkeaksi asioita. Omassa harrasteessa alkoi myös inhottaa eläimen esineellistys tuotekappaleeksi. Hevoset aloittelin uusiksi tänä kesänä, enkä oikein edes tajua miksi koskaan lopetinkaan, ja noh varmaan jossain vaiheessa joskus otan taas jonkin työkoiran belggarin, tms. Pitkäaikainen harraste kyllä tosiaan jää mieleen ja yhteenkuuluvuuden muistaa. 🙂 Lisäksi ei koskaan enää voikaan suhtautua asiaan yhtä kevyesti kuin joku joka ei omaa kokemusta aiheesta.

  8. Moi! Minäkin kommentoin ekaa kertaa, vaikka on tullut tätä blogia seurattua jo kauan 🙂

    Vois sanoa, että sun teksti on kuin suoraan mun suusta, nimittäin itsekin harrastin taitoluistelua pienestä pitäen ja loppuajan pelkkää muodostelmaluistelua, jonka lopetin abivuoden jälkeen. Vaikeaahan se lopettaminen oli, mutta vapaa ajan lisääntyminen oli suoranainen helpotus. Ja samalla tavalla mua yritettiin kaikin tavoin saada jäämään joukkueeseen eli taitaa olla aika yleistä 😀 Oon kanssa pitänyt itteäni monet vuodet lopettamisen jälkeen edelleen luistelijana, mutta enää ei osais lähtee yhtä hektiseen touhuun mukaan, vaan mukavampi käydä rauhakseen esim. salilla silloin kun on sellainen olo.

    Mukavaa kesää! 🙂

  9. Minä lopetin hieman aikaisemmin lukion 1 tai 2 vuoden paikkeilla uinnin. Tajusin haluavani yliopistoon alalle, joka vaati sisään pääsy prosenttien vuoksi 100%:sta panostusta opintoihin. En ole ikinä ollut kilpailu henkinen tykkäsin vain uinnista ja kavereista. Niiden takia kävin mielleläni harkoissa, mutta kisaaminen oli minulle aivan yhtä tyhjän kanssa 😀 En edes katsonut sijoittumisiani suorituksieni jälkeen…
    Liikuntaa jäi ikävä. Vuosi tai pari meni etsiessä ja kokeillessa mitäs sitä sitten. Salille siirryin etupäässä, koska saan itse aikatauluttaa harjoitukseni, mikä on opiskeluideni takia välttämätöntä. Ei tarvitse olla hallilla kun valmentaja käskee. Ja kaikkein kivointa, että pääsin sisään juuri siihen tiedekuntaan johon halusin, joten katson, että voima varojen keskittäminen tapauksessani kannatti 😀

  10. Lopetin lentopallon lukiossa pakosta, sillä pienessä kylässä jossa asun ei ollut enää tarpeeksi pelaajia joukkueeseen. Aloitin lentopallon ala-asteen toisella tai kolmannella joten harjoituksien ja pelien loppuminen oli suuri muutos ja itkuhan siitä tuli monta kertaa ensimmäisinä kuukausina harrastusta muistellessa. Nyt sujuu jo paremmin saliharrastuksen aloitettua, mutta lentopalloa, joukkuetta, harjoituksia ja erityisesti pelejä,joissa on aina ihan oma tunnelmansa, on melkein joka päivä ikävä.

  11. Alotin mun joukkueessa kun olin 7v ja oltiin siis tanssillisen voimistelun kilpajoukkue. Just toi vapaa-aika oli ihan vieras käsite. Varsinkin just pienenä oli aina se ”myös ne kaverin synttärit pitää jättää väliin, jos sillon on treenit”. Oltiin tosi menestyviä, 2x epävirallinen suomenmestaruuskin napattiin. Sitten me muutettiin. Treenimatka kasvoi 1,5h per suunta, treenejä kun oli vielä 4-5x vko. Sitä mä jaksoin kaksi vuotta kunnes voimavarat loppu ihan täysin ja oli pakko lopettaa 🙁 Kohta lopettamisesta on jo vuosi ja nykyään tykkään juosta ja käydä salilla! Myös baletti-, nyky- ja jazztunneilla oon käyny talvikaudella 🙂 Oon nyt siis 15v

  12. Moikka! Mielenkiintoinen postaus 🙂

    Itse lopetin pitkään kestäneen voimisteluharrastukseni pari vuotta sitten, kun muutin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle opiskelujen perässä. Lopettaminen tuli siten hyvin ”luonnolliseen” vaiheeseen, kun opiskelijaelämään siirtyminen toi paljon uutta tilalle. Silti yhä edelleen pidän itseäni voimistelijana ja välillä vähän ikävöin kisamatolle. Toisaalta on ihanaa, että vaikka liikuntaa edelleen aktiivisesti harrastan, voin nykyään skipata reenin jos siltä tuntuu tai tehdä jotain ihan muuta hyvällä omallatunnolla. Kilpaurheilu rajoitti elämää todella paljon, mutta antoi kyllä vielä enemmän! Silti enää en palaisi takaisin – voimistelu oli kivaa niin kauan kun sitä keksi, nyt on uusien haasteiden aika.

  13. Kiitos kommenteista! Mukava lukea kaikkien kokemuksia eri lajien parista! 👊

  14. Olen nyt 13 ja olen harrastanut taitoluistelua jo melkein 10 vuotta ja se on vienyt puolen ajan elämästäni ja nyt tuntuu siltä että ei vain enään oo intoa.. hassusti sattui että löysin tämän juuri nyt 🙂
    En ole vielä varma lopettamisesta mutta tästä oli hyvin paljon apua!! Kiitos!

  15. Moi!

    Ihana postaus! Kuvailee niin hyvin munki tilannetta! Oon just äsken lopettanut, oikeastaan pari päivää sitten. Tyhjyys iski ja tuntuu ettei oo mitää tekemistä mikä sais mut hyvälle tuulelle. Luistelu on ollu nii iso osa mun elämää, nyt ku lopetan en tiiä mitä teen. En voi heti korvata sitä millään muulla, mut toisaalta en voi olla tekemättä mitään. Vai pitäskö vaan jatkaa sittenkin? Tää sama tilanne oli mulla puoli vuotta kesän jälkeen, kun stressas tosi paljon ja luistelus ei ollu mitää iloo mut sitte päätinki jatkaa ja antaa luistelulle vielä mahdollisuuden.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 1
Tykkää jutusta